Aikanaan unelmani oli kaupunkiasunto, jossa on avotakka ja parveke. Sellainen viimein löytyi Munkkiniemestä, itse asiassa unelmieni 1950-luvun rivitalosta. Palavien koivupuiden tuoksu ja muut romanttiset muistot ovat avioeron myötä unohtuneet. No Käpylän sinkku pärjää takattakin, mutta laitoinpa etuoveen hakuehdoksi 1950-70 -lukujen asuntoihin takan. Ei niitä monen montaa tullut. Toteanpahan kuitenkin, että tuona aikana avotakka osattiin muotoilla yksinkertaisen kauniiksi.
Selatessani nettiä tuli vastaan juttuja ja blogeja, joissa avotakkoja oli tuunailtu mm. varaaviksi. Kauniit tiilipinnat pilattu maalaamalla tai muuten. Saatana!!! Minkä arkkitehti on suunnitellut, sitä ihminen ei saa muuttaa. Sanonpahan, että älkää kodinsisustusurpot menkö runkkaamaan alkuperäistä! Suosikkitalossani Munkkiniemessä, ex-kanadan suurlähettilään residenssissä, on avotakat muutettu kaasutakoiksi. Huh huh!
Kuvan takka on espoolaisessa asunnossa. Keltainen tiilivuoraus ja yksinkertaiset muodot. Ei tarvita kommervenkkejä!
Aika hauskoja ovat 50-luvun peltitakat. Ne roikkuvat katosta hormin varassa. Paloturvallisuudesta en osaa sanoa, enkä siitä saisiko ylimmän kerroksen asuntoon luvan moisen asentamiseen. Reikä vaan katon läpi. Amerikkalaiset tuntuvat olevan niistä innoissaan.
Alvar Aalto osasi suunnitella takankin kauniiksi. Kuvan puun, tiilen ja takkarappauksen yhdistelmä. Havupuuta avotakassa ei pidä polttaa. Pihka ja terva ritisee ja paukahtelee niin, että räiskeet kyllä sytyttävät tulipalon.
Avotakka-sana aiheuttaa rouvissa mielleyhtymän karhuntaljaan ja lempimiseen takan edessä.Kuulostaa romanttiselta. Kunhan ei kipinä käy mirriin! Siitä ei kisu tykkää (ehkä)!
Marmorimanttelikin on kaunis. Niiden aika oli hieman ennen 50-lukua. Kuvassa töölöläistakka.
Munkkiniemen asuntomme. Tämän takan edessä exxäni kanssa teimme päätöksen asunnon ostamisesta.
Tänään 31.10. kävin ihailemassa Herttoniemen naapurin takkaa. Valitettavasti toi kaakelin sininen väri ei erotu kuvassa.
Nipa Ronikonmäki